jos jotain iloisempaa..

Vähän tähän alkuun ihania kuvia tästä ihanaakin ihanammasta valkoisesta maisemasta. Olen rakastunut!
Vähempikin pakkanen riittäisi, mutta sen kamalaakin kamalemman pitkän ja pimeän ja sateisen syksyn jälkeen tämä auringonpaiste ja kuivuus on ihanaa!

Matkalla mökille Luumäjelle makkaranpaistoon.

Mummi-rohkea jo potkuttelee jäitä pitkin naapuriin

Lenkillä.com

Tältä kaverilta oli viety kaveri parantumaan, siipirikko joutsen oli pelastettu.

Kamala, minkälaiseksi hirviöksi itseni tunsin kun tänään vähän aikaa ehdittiin siskoni kanssa jutella kun Tuukka otti kamalat raivarit. Puhuin äitiydestä todella rumasti, tai ehkäpä raadollisesti mutta tietyllä tapaa todenmukaisesti. Mutta ulkopuolisen korvaan varmaan särähtäisi kamalasti ja marttyyriäitien korviin.

Minä siis oikeasti ja koko sydämestäni rakastan tuota pientä miestämme. Pääsääntöisesti nautin yhdessäolosta ja olemme löytäneet yhteisen rytmin jossa elää ja olla. Minulla on Tuukan kanssa omat jutut ja Jounilla omansa. 
Ja Tuukkahan on kamalan helppo verrattuna moniin lapsiin. Hän jaksaa olla sylissä paikallaan ja hiljaa, hetkittäin todella hyvin. Siksi ehkä olimmekin valmiita Madeiran reissuun tuon ikäisen kanssa. Tuukka myös nukkuu 11-12 tuntia yössä yhteen pötköön. Syö hirmuisella ruokahalulla, olemme vain auttamattoman hitaita mättämään sitä ruokaa kirjaimellisesti ääntä kohti.

Nyt tämä rakas lapsemme on vain päättänyt olla viikon ajan jo kiukkuinen ja tyytymätön pieni mies. Ja minua alkaa rassaamaan. Olen myös ollut paljon kotona Tuukan kanssa ja lenkitkin teen hyökkäysvaunujen kanssa. 
Kaipaan omaa aikaa ja aikaa Jounin kanssa, ilman Tuukkaa. Koska minä olen väsynyt ja kiukkuinen Tuukan kiukkuamisesta, niin illalla haluan vain tuijottaa telkkaa tai lukea kirjoja. Hyvin hiljaisesti. Vähin äänitehostein. 
Myöskään Tuukka ei hyväksy Jounia lohduttamaan suuressa surussa, tosin asiaa auttaisi jos Jouni kotona ollessaan tekisi enemmän Tuukan kanssa. Leikkisi, ruokkisi, ulkoilisi tms. 
Enkä nyt syytä Jounia liian vähästä toiminnasta. Pääsen kyllä itsekseni pois kotoa jos haluan, mutta ihan huvikseni tietenkään en viitsi lähteä. Onneksi talvitauko lähenee loppuaan.. 

En siis koe olevani superäiti, en halua enempää lapsia, enkä edelleenkään halua uhrata koko omaa elämääni sen vuoksi että olen äiti. 
On niitä hetkiä, joita olen jo oppinut rakastamaan urakalla ja ISOSTI; Tuukan aamuinen huhuilu ja naureskelu. Hyvinhyvin harvoin meillä herätään itkuun, vaan pääsääntöisesti iloiseen ääntelyyn. Joskus sitä saa kuunnella öisinkin, kun tulee vain niin paljon asiaa leluille. Onneksi hyvin harvoin kuitenkin.
Kamalan ihanaa on myös se, kun Tuukka on alkanut istumaan syöttötuolissa ja on seurana keittiössä kun itse syön. Hänellä on silloin hedelmäpaloja, ruisleipää taikka korppua. Joskus meinaa niellä liian ison palan ja sitten vaan hakataan selkään ja tähän asti kaikki on syljetty takaisin pöydälle.. 
Uusia asioita tulee, itse niitä ei vain meinaa tajuta kun joka päivä tätä arkea eletään. 

Nyt "vähän" kuvia..

Päristellään

Oton tyynynä

Joululahjamunakello

Alman poismenon jälkeen Kuisma oli tiiviisti Jounin
sylissä tai kyljessä kiinni. Valmiina lohduttamaan..

Ruokaa rakkaudella

Sydänmetukkaa

Siis kenen tämä lelu olikaan?

Ihania kahveja saa kotonakin, kun Jounilla on kaksikin
kappaletta espresso-keittimiä!

Joskus vähän leikityttääkin

Niin, minä olen nykyisin vaaleahiuksinen ilman käkkäräää..

sellaista nurinaa ja narinaa..
Kiitos ja anteeksi.

-tiina-